![Go to ,[object Object]](https://nouwcdn.com/v108/u/709/1480709/761/201805132018401480709wx1960hy1024.jpg?version=202007&width=1439)
Kun stressi pysäytti
Mitä kuuluu, on kysymys, joka on alkanut meillä Suomessakin saada yhä enemmän jenkkimäisen tyylin. Se vaan kysytään, mutta jos oikeasti alkaisitkin kertomaan, että mitä ihan oikeasti kuuluu niin luultavasi kysymyksen kysyjä on jo jatkanut matkaansa ja viimeiset lauseesi kaikuvat kysyjän selälle. Koska kysymys on osa jokapäiväistä rutiiniamme niin yleensä itsekin aina vastaan automaattisesti, että hyvää kuuluu ja sitten juttu jatkuukin jo ihan muihin asioihin.
Tuntuu, että olisi jotenkin väärin vastata jotain rehellistä, jotain vähemmän positiivista. Kyllähän mulle yleisesti kuuluukin hyvää, haluan yrittää pysyä positiivisena vaikka elämä kuinka potkisi päähän. Olen niitä ihmisiä joka saattaa peilin edessä hymyillä itsekseen, jotta aivonikin luulisivat, että kaikki on hyvin. Mutta totuus on se, että sitten on myös niitä hetkiä, kun kaikki ei todellakaan ole hyvin.
Sitä niin helposti kuvittelee, että pystyy mihin vaan, että jaksaa tehdä ympäripyöreitä päiviä viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, käydä siinä sivussa salilla ja kirjoittaa vielä blogiakin. Lähes kuusi vuotta jaksoin oravanpyörää, jossa en tuntenut sanaa ei - oli pakko jaksaa, vaikka aamuisin tuntui ettei sängystä ihan oikeasti jaksanut nousta. Mutta faktahan on se, että jos yrittäjä ei sieltä sängystä nouse niin rahaa ei tule ja laskut jää maksamatta - kiitos tästä loputtoman ahdistavasta todellisuudesta kuuluu päättäjille, joiden mielestä me pienyrittäjät emme ansaitse mitään kevennyksiä mistään, eikä meillä ihan oikeasti ole varaa sairastaa. Kun sitten helmikuun alussa makasin sydänfilmissä niin tajusin, että en voi elää elämääni terveyteni kustannuksella. Tarvittiin jotain oikeasti radikaalia herättämään minut siitä kuplasta, jonne loputtomalla suorittamisella olin joutunut.
Halusin kirjoittaa tämän postauksen pitkän pohdinnan jälkeen siksi, että en todellakaan ole ainoa, joka elää sellaisessa käsittämättömässä suorittamisen kuplassa. En myöskään ole ainut, joka istuu sohvannurkassa kyyneleet silmissä, koska on vaan niin kamala olo fyysisesti sekä henkisesti ja vaikka väsyttää niin ei enää edes pysty nukkumaan, koska rauhallista oloa ei pysty tavoittamaan edes silmiään ummistamalla. Kropassa tuntuu vaan sellainen käsittämätön levottomuus, jota ei saa pois.
Nyt osaan tunnistaa stressin oireet paremmin, enkä enää päästä tilannetta sellaiseksi mitä se oli helmikuussa. Nukuin silloin lähes viikon putkeen, kävin vaan välillä töissä, koska yrittäjänä isompi stressi olisi se, että liike pitäisi yhtäkkiä laittaa viikoksi kiinni. Salilla käynti jäi kokonaan, koska en jaksanut, en meinannut jaksaa kävellä edes portaita kolmanteen kerrokseen. Stressin puhkeaminen niin voimakkaina fyysisinä oireina vei kropastani jotenkin kaikki voimat ja vasta viikkojen jälkeen tuntui siltä, että olen taas oma itseni.
Herääminen siihen, että tällä tahdilla sairastutan itse itseni sai lisäämään sanavarastooni sanan EI. Kun rakennan kalenteriini työpäiviä, niin koitan parhaani mukaan pitää järjen matkassa mukana. Nappaan itselleni välillä niitä arkivapaita ja teen jotain ihan hömppää, se jos mikä on rentouttavaa.
Syksyisin energiani on aina vähissä, koska pimeys ja kylmyys imee musta kaikki voimat. Se tuli taas todistettua lokakuussa, jolloin bloginikin oli todella hiljainen. Tuntuu, että on jotenkin noloa myöntää, että ei jaksakaan sitä kaikkea mitä on ajatellut jaksavansa. Ja kauan elinkin elämääni niin, etten myöntänyt, vaikka olisi kannattanut. Siksi tilanne stressin kanssa luisui niin pahaksi, mitä se alkuvuonna oli. Jaksamattomuus ja itkyherkkyys eivät olleet enää ne ainoat oireet - hiuksia lähti valtavasti ja otsaani ilmestyi yhdessä yössä jonkin sortin akne, jonka paraneminen kesti ainakin pari kuukautta.
Onhan se jotenkin kipeää, että mun piti elää 28-vuotiaaksi ennen kuin opin kuuntelemaan itseäni ja omaa jaksamista ja myöntämään sen, että aina ei voi vaan jaksaa kaikkea. On myös pystyttävä sanomaan ei, sillä muuten se seinä tulee väkisinkin vastaan.
Juuri nyt voin tähän pimeyteen nähden todella hyvin. Odotan, että vuosi vaihtuu ja saan kääntää uuden sivun elämästäni. Vuonna 2016 aion kuunnella itseäni enemmän, olla reipas, mutta lopettaa sen liiallisen suorittamisen. Aion tosissani ottaa opikseni tästä vuodesta, joka on ehdottomasti ollut yksi aikuisikäni rankin.
Aion palata vielä tarkemmin tuohon yrittäjänä Suomessa aiheeseen, mutta tähän postaukseen en alkanut sitä sen enempää sisällyttämään. Pelkästään tämän tekstin luominen oli itselleni haaste ja tuota suunnittelemaani tekstiä varten tarvitsen myös vähän taustatietoja. Niin ja siinä kohtaa postauksesta olisi tullut niin pitkä, että tuskinpa kukaan olisi jaksanut sitä lukea.
Mutta mitä halusin kertoa tällä tekstilläni teille?
Ehdottomasti sitä, että kuunnelkaa itseänne enemmän. Kun tuntuu, että ei jaksa, niin levätkää. On rohkeampaa myöntää, että ei jaksa, kuin painaa väkisin eteenpäin ja samalla kadottaa elämästä se elämisen ilon. Jos et pysähdy edes hetkeksi rentoutumaan omasta päätöksestäsi niin jossain vaiheessa kroppasi antaa sellaiset merkit, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin pysähtyminen.
En itsekään ollut ennen näitä kokemuksiani tajunnut, että miten valtavan kamalia juttuja pelkkä stessi voi saada aikaan. Sellainen pieni stressi on usein vain hyväksi, mutta jos sen päästää kasvamaan hallitsemattoman isoksi, niin sitten siinä ei ole enää kyllä mitään hyvää.
Toivon todella, että tämä vuosi on opettanut itseäni elämään paremmin ja arvostamaan itseäni enemmän ja siksi jaksan uskoa, että saan elää stressittömämmin ensi vuonna.
Muistakaa kuunnella itseänne, jokainen meistä on sen arvoinen.♥
Tuntuu, että olisi jotenkin väärin vastata jotain rehellistä, jotain vähemmän positiivista. Kyllähän mulle yleisesti kuuluukin hyvää, haluan yrittää pysyä positiivisena vaikka elämä kuinka potkisi päähän. Olen niitä ihmisiä joka saattaa peilin edessä hymyillä itsekseen, jotta aivonikin luulisivat, että kaikki on hyvin. Mutta totuus on se, että sitten on myös niitä hetkiä, kun kaikki ei todellakaan ole hyvin.
Sitä niin helposti kuvittelee, että pystyy mihin vaan, että jaksaa tehdä ympäripyöreitä päiviä viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, käydä siinä sivussa salilla ja kirjoittaa vielä blogiakin. Lähes kuusi vuotta jaksoin oravanpyörää, jossa en tuntenut sanaa ei - oli pakko jaksaa, vaikka aamuisin tuntui ettei sängystä ihan oikeasti jaksanut nousta. Mutta faktahan on se, että jos yrittäjä ei sieltä sängystä nouse niin rahaa ei tule ja laskut jää maksamatta - kiitos tästä loputtoman ahdistavasta todellisuudesta kuuluu päättäjille, joiden mielestä me pienyrittäjät emme ansaitse mitään kevennyksiä mistään, eikä meillä ihan oikeasti ole varaa sairastaa. Kun sitten helmikuun alussa makasin sydänfilmissä niin tajusin, että en voi elää elämääni terveyteni kustannuksella. Tarvittiin jotain oikeasti radikaalia herättämään minut siitä kuplasta, jonne loputtomalla suorittamisella olin joutunut.
Halusin kirjoittaa tämän postauksen pitkän pohdinnan jälkeen siksi, että en todellakaan ole ainoa, joka elää sellaisessa käsittämättömässä suorittamisen kuplassa. En myöskään ole ainut, joka istuu sohvannurkassa kyyneleet silmissä, koska on vaan niin kamala olo fyysisesti sekä henkisesti ja vaikka väsyttää niin ei enää edes pysty nukkumaan, koska rauhallista oloa ei pysty tavoittamaan edes silmiään ummistamalla. Kropassa tuntuu vaan sellainen käsittämätön levottomuus, jota ei saa pois.
Nyt osaan tunnistaa stressin oireet paremmin, enkä enää päästä tilannetta sellaiseksi mitä se oli helmikuussa. Nukuin silloin lähes viikon putkeen, kävin vaan välillä töissä, koska yrittäjänä isompi stressi olisi se, että liike pitäisi yhtäkkiä laittaa viikoksi kiinni. Salilla käynti jäi kokonaan, koska en jaksanut, en meinannut jaksaa kävellä edes portaita kolmanteen kerrokseen. Stressin puhkeaminen niin voimakkaina fyysisinä oireina vei kropastani jotenkin kaikki voimat ja vasta viikkojen jälkeen tuntui siltä, että olen taas oma itseni.
Herääminen siihen, että tällä tahdilla sairastutan itse itseni sai lisäämään sanavarastooni sanan EI. Kun rakennan kalenteriini työpäiviä, niin koitan parhaani mukaan pitää järjen matkassa mukana. Nappaan itselleni välillä niitä arkivapaita ja teen jotain ihan hömppää, se jos mikä on rentouttavaa.
Syksyisin energiani on aina vähissä, koska pimeys ja kylmyys imee musta kaikki voimat. Se tuli taas todistettua lokakuussa, jolloin bloginikin oli todella hiljainen. Tuntuu, että on jotenkin noloa myöntää, että ei jaksakaan sitä kaikkea mitä on ajatellut jaksavansa. Ja kauan elinkin elämääni niin, etten myöntänyt, vaikka olisi kannattanut. Siksi tilanne stressin kanssa luisui niin pahaksi, mitä se alkuvuonna oli. Jaksamattomuus ja itkyherkkyys eivät olleet enää ne ainoat oireet - hiuksia lähti valtavasti ja otsaani ilmestyi yhdessä yössä jonkin sortin akne, jonka paraneminen kesti ainakin pari kuukautta.
Onhan se jotenkin kipeää, että mun piti elää 28-vuotiaaksi ennen kuin opin kuuntelemaan itseäni ja omaa jaksamista ja myöntämään sen, että aina ei voi vaan jaksaa kaikkea. On myös pystyttävä sanomaan ei, sillä muuten se seinä tulee väkisinkin vastaan.
Juuri nyt voin tähän pimeyteen nähden todella hyvin. Odotan, että vuosi vaihtuu ja saan kääntää uuden sivun elämästäni. Vuonna 2016 aion kuunnella itseäni enemmän, olla reipas, mutta lopettaa sen liiallisen suorittamisen. Aion tosissani ottaa opikseni tästä vuodesta, joka on ehdottomasti ollut yksi aikuisikäni rankin.
Aion palata vielä tarkemmin tuohon yrittäjänä Suomessa aiheeseen, mutta tähän postaukseen en alkanut sitä sen enempää sisällyttämään. Pelkästään tämän tekstin luominen oli itselleni haaste ja tuota suunnittelemaani tekstiä varten tarvitsen myös vähän taustatietoja. Niin ja siinä kohtaa postauksesta olisi tullut niin pitkä, että tuskinpa kukaan olisi jaksanut sitä lukea.
Mutta mitä halusin kertoa tällä tekstilläni teille?
Ehdottomasti sitä, että kuunnelkaa itseänne enemmän. Kun tuntuu, että ei jaksa, niin levätkää. On rohkeampaa myöntää, että ei jaksa, kuin painaa väkisin eteenpäin ja samalla kadottaa elämästä se elämisen ilon. Jos et pysähdy edes hetkeksi rentoutumaan omasta päätöksestäsi niin jossain vaiheessa kroppasi antaa sellaiset merkit, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin pysähtyminen.
En itsekään ollut ennen näitä kokemuksiani tajunnut, että miten valtavan kamalia juttuja pelkkä stessi voi saada aikaan. Sellainen pieni stressi on usein vain hyväksi, mutta jos sen päästää kasvamaan hallitsemattoman isoksi, niin sitten siinä ei ole enää kyllä mitään hyvää.
Toivon todella, että tämä vuosi on opettanut itseäni elämään paremmin ja arvostamaan itseäni enemmän ja siksi jaksan uskoa, että saan elää stressittömämmin ensi vuonna.
Muistakaa kuunnella itseänne, jokainen meistä on sen arvoinen.♥