Kadonneen jäljillä

Nyt jo kolmatta kautta maikkarilla pyörivä Suomen Kadonneen jäljillä on mielestäni yksi aidoimpia ohjelmia, jota olen ikinä katsonut. Joka ikisen jakson olen katsonut, mutta vain kaksi jaksoa olen pystynyt katsomaan ilman kyyneleitä. Nyt ohjelma oli niin vahvasti mielessäni, koska katsoin viime viikon jakson vasta eilen ja tänään tuli sitten taas jo uusi jakso.
Molemmissa etsittiin kadoksissa olevaa isää ja molemmat tapaukset olivat sellaisia, että isät eivät koskaan olleen nähneet lapsiaan.

Kummankin isät löytyivät ja kyyneleet virtasivat.
Eilisen jaksossa 26 vuotias nainen etsi isäänsä puolasta. Kun he kohtasivat torilla oli isä pukeutunut parhaimpiinsa. Hänellä oli päällää puku ja kädessään kukkakimppu. Isä oli niin sympaattinen ja onnellinen siitä, että he vihdoin tapasivat. Jakson ajattelu liikuttaa minua yhä. Jotain niin koskettavaa siinä vain oli.
Miehellä oli vain tämä yksi tytär, jonka olemassaolon hän oli tiennyt kaikki nämä vuodet, mutta ei tiennyt, mitä tytölle kuului tai miltä hän edes näytti. Kun vierailu oli ohi, ripusti isä tyttärensä kaulaan kultaisen ristin ja lähetti tuliaisia lapsenlapsilleenkin.

Tämän päivän jaksossa 39 vuotias mies lähti Ranskaan etsimään 70 vuotiasta isäänsä. Isä löytyi, mutta oli jo vanha ja paljon kaikkea kokenut. Ensimmäinen kommentti heidän kohdatessaan oli: "Miksi et tullu aikaisemmin?"
Se sai minut ajattelemaan, että oikeasti jos elämässä tulee vastaan tilanteita, että miettii kannattaako jotain tehdä tai kannattaako jokin asia selvittää, niin vastaus on kyllä. Sillä ei voi tietää, että koska on liian myöhäistä haluamiaan siirtoja tehdä.
He onneksi tapasivat vielä, vaikka poika odotti siirtoaan lähes neljäkymmentä vuotta. Mutta olisi myös voinut olla, että näin ei olisi käynyt.

Olen onnellinen näiden ventovieraiden ihmisten puolesta kun he löytävät heidän elämästään kadoksissa olleita läheisiään. Olen herkkis. Muistan kun nuorempana sitä ei voinut myöntää. Nyt ajattelen, että se on lahja, että oikeasti voi niin vahvasti eläytyä mukaan tapahtumiin. Kun tunteille antaa vallan, on sen jälkeen paljon kevyempi mieli.
Mietinkin, että olisinko nyt vahvempi ihminen, jos olisin pystynyt käsittelemään 11 vuotta sitten käsillä olleet vaikeat asiat. Jos en olisi pelännyt, että muut näkevät mitä mieltä olen siitä kaikesta.
Siihen tuskin saan vastausta ikinä, mutta tiedän sen, että nyt olen ainakin onnellinen ja ympärilläni on ihania ystäviä, perhe, miesystävä ja läheisiä <3

Tykkää-merkinnät

Kommentit